Iltakahvihetki

Olen elänyt 10-vuotiaasta lähtien kaupungissa tai kaupungin lähiössä. Kaipaan silti maalle, niin kuin todennäköisesti suomalaisten suuri enemmistö. En kuitenkaan kuuluu siihen joukkoon, joka kesäisin muuttaa hetkeksi kesämökille, vaikka niitä on Suomessa tällä hetkellä noin puoli miljoonaa. Mutta haluan silti nauttia lyhyitä hetkiä luonnon keskellä.

Täällä Turussa, missä asun, viihtyisin iltakahvittelupaikka on ehdototomasti Ruissalo. Ruisrock on jo 40 vuoden ajan saanut - minun mielestäni - häiritä Ruissalon kesäistä idylliä ja ennen kaikkea sen linnustoa. Todennäköisesti rockfestivaalille tulijat eivät edes huomaa ihastella, millaisen kansallisaarteen puitteissa he saavat hetken viettää mielimusiikkiaan kuunnellen. Onneksi väenpaljous viipyy Ruissalossa vain yhden pidennetyn viikonlopun.

Tässä on yhden Ruissalon kahvipaikkani maisema

Ruisrockin yhden estraadin maisema

Ruissaloa sillalta kuvattuna kesäkuussa auringonlaskun aikaan

Ruissalosta on tullut minulle usein toistuva iltakahvin nauttimisen paikka. Varsinkin nyt, kun käytössäni on ollut sähköpyörä, on siirtyminen Kansanpuiston rantapuistikkoon tai Kasvitieelliseen puutarhaan ollut käsittämättömän vaivatonta ja nopeaa. Toki olen hetken aprikoinut lähtemistäni. Liikkeelle lähtemisessä on aina oma vaivansa. Jokin sisäinen "ääni" asettuu lähtemistä vastaan, toisaalta toinen "ääni" houkuttelee merenrantaan ja luontoon. Viimeistään Ruissalon sillalla saan ensimmäisen palkintoni siitä, että olen pyörän selässä. Mielen valtaa sanoin kuvaamaton vapauden ja hyvänolon tunne. Siihen vaikkuttavat edessä olevat metsä ja meri, jota juuri ylitän siltaa pitkin. Varmaan myös lokkien huudot tyynnyttävät mieltäni ja löydän itsestäni rauhaa, jota en kaupungissa helposti tavoita. Ruissalon silta ja siltä siirtyminen metsätielle ovat minulle mielenrauhan symboleja.

Keltakannusruoho tuo hiekkaiselle rannalle väriä

Kansanpuistosta jatkan usein matkaani Pikkupukin promenadia, joka kulkee aivan rantaa pitkin kilometrin verran. Matkan varrella on täysinpalvelleen opettajan, Timo Blyn, ylläpitämä kahvikioski. Sieltä saan usein kupillisen talon tarjoamana.

Pikkupukin promenadi

Pikku pukin promenadilta kaupunkiin päin

Kaksi erikokoista liikelaitosta: Ruissalon kahvikioski ja

Silja Line

Aurinko on jo laskenut - on elokuun 19. päivä

Ilta alkoi jo hämärtää ja oli lähdettävä kotiin. Lähtiessäni

huomasin, että tammenterhot olivat kasvaneet jo isoiksi

siitäkin huolimatta, että perhosen toukat olivat

alkukesästä syöneet puiden lehdet koloisiksi ja reikäisiksi.

Turun Länsisataman valot heijastuvat tunnelmallisesti

lähes tyyneen veteen.

Ruissalon sillalta iltaruskon suuntaan - kesäyö on jo hiljentynyt.

Jalankulkija pyörätiellä - minä sairaalan päivystykseen

Nyt on minun vuoroni marista jalankulkijoista. Jouduin osittain yhden pariskunnan tähden osittain omaa taitamattomuuttani käymään sairaalan päivistyksessä putsauttamassa saamani vammat ja saamassa vasemman jalan polveen kaksi tikkiä. (Piti tehdä parinkymmenen kilsan lenkki ja käydä Ikeassa 50 sentin kaffe + pulla nauttimassa. Mutta niin se vain katkesi pyörälenkki kuin kananlento.)

Pariskunnan miespuolisko läpsytteli yhdessä alamäessä pyörätiellä, vaikka vieressä oli jalkakäytävä. Tarkoitukseni oli hiljentää vauhtia, etten olisi ajanut sedän päälle, mutta tein sen etupyörän jarrulla liian sukkelasti. Edellisessä pyörässä minulla oli vain käsijarrut ja tässä Tunturilta lainassa olevassa pyörässä on jalka- ja käsijarru. En ole vielä sisäistänyt jalkajarrua. Siitä johtuen pyörä teki vanhanaikaiset ja minä totesin olevani asfaltilla. Piti mennä päivystykseen, koska minulla on diabetes, jonka kanssa ei ole leikkiminen eikä kannata näytellä urheaa suomalaista miestä.

Nyt on sitten pyöräilyä vältettävä seuraava viikko, että haavani pääsee umpeutumaan kunnolla.

Olen keskustellut facebookissa muutamien kanssa pyöräiljöiden ja jalankukijoiden käyttäytymisestä, joka minulta noin yleisesti ja silmämääräisesti arvioituna saa asteikolla 1-10 arvosanaksi 6+. Huonosti liikenteessä käyttäytyviä on sekä kävelijöissä että pyöräilijöissä. Isoimmat ongelmat ovat ensinnäkin tuo väärällä väylällä liikkuminen ja toiseksi ilmeinen epätietoisuus siitä, kumpi puoli on oikea ja kumpi vasen.

Kun asfalttiin on maalattu pyörän kuva, se kertoo, että tämä ON PYÖRÄTIE, jolla kuljetaan jalan vain tilapäisesti. Tämän päivän pyörät ovat niin hienosti rullaavia, että niitä kannattaa jalankulkijan varoa. Jos joku ei tätä usko, niin sopii kokeilla uutta tai hyvin huolettua pyörää. Kun väylän pinnassa on käsikkäin kulkevat kävelijät, kyseessä on kävelytie, JALKAKÄYTÄVÄ. Jos asfalttiin on maalattu sekä pyörän että jalakulkijoiden kuvat, väylä on tarkoitettu sekä jalankulkijoille että pyöräilijöille. Tällaisella tiellä noudatetaan samoja sääntöjä kuin autolla ajavat autotiellä eli ajetaan ja kävellään menosuunnassa tien oikeaa laitaa. Tämä koskee siis sekä jalankulkijaa että pyöräilijää. - Jokainen tiedämme myös sen, että väylän käyttötarkoitus voidaan kuvata myös sinisillä liikennemerkeillä. Ne eivät ole maisemaa elävöittäviä taideteoksia, vaan liikennettä ohjaavaa informaatiota. Ne kannattaisi ottaa omankin turvalliisuuden vuoksi vakavasti ja noudattaa niitä.

Oma ongelmansa ovat lastevaunuja työntävät vanhemmat. Ymmärrän, että nupukivetyksen vieressä olevalla asfalttisella pyörätiellä on mukavampi työntää vaunuja kuin kivetyksellä. Toivoisin, että vaunujen kanssa liikkuvat kulkisivat menosuuntaan nähden tien oikeaa laitaa, jolloin ei synny kovin helposti vaaratilanteita. Jos tuntuu paremmalta liikkua vaunujen kanssa pyörätiellä kuin jalkakäytävällä, iloitse siitä, että pyöräilijä kilauttaa kelloa. Hän tekee sen, jottei sattuisi vahinkoa Sinulle eikä lapsellesi. Pyörän soittokello ei ole asennettu jalankulkijoiden säikyttelyä varten, vaikka olen monesti kuullut vaaratilannetta välttäessäni niin väitettävän.

Pyöräilijät eivät saisi koskaan ajaa rinnakkain. Seurustelu pitää jättää taukopaikalle tai voihan hankkia kädet-vapauttavat-laitteet kännykkään ja jutella kännyköitse. Mutta korvalla kädellään kännykkää pitelevälle pyöräilijälle pitäisi antaa tarpeeksi iso sakko. Olen ollut monesti juuri näiden "tärkeitä" puheluja puhuvien pyöräiljöiden vuoksi vaaratilanteessa, koska he eivät seuraa ollenkaan liikennettä eivätkä pysty ohjaamaan pyöräänsä jämäkän määrätietosesti. Jos pyöräilijällä ei ole hands-free-laitetta, puhelun ajaksi on pysähdyttävä.

Liikkuminen kevyen liikenteen väylällä edellyttää hereillä oloa, sääntöjen noudattamista, toisen huomioonottamista eli lähimmäisen rakkautta.

Helsingin Keskuspuisto mielessäni

Sain kopin Elina Aintilalta hänen blogistaan "Kevyesti käypi poljin ... toisenlainen rakkaustarina". Hän kertoo löytäneensä Helsingin Keskuspuistosta (http://www.hel2.fi/keskuspuisto/fin/1esittely/ ) upean pyöräilymaaston ja ihmettelee, eivätkö helsinkiläiset tunne siellä olevia reittejä, koska väkeä liikkuu maastossa varsin vähän. Asuin 70-luvulla Helsingissä Etelä-Haagassa, jolloin ilokseni ja hyödykseni oivalsin, millaisen ihanan metsän reunalla asuin.

Löydön tehtyäni en enää tarvinnut sulanmaan aikana muita kulkuvälineitä kuin pyörän halutessani mennä keskikaupungille. Silloiselta kotioveltani on metsään noin ½ kilometriä. Keskuspuistoa pitkin pääsin Postitalolle asti, minkä luona oli pyöräparkki. Tuolloin ei ollut vielä rakennettu pyörätietä Mannerheimintien reunaan, joten useimmiten jätin pyörän Postitalolle. Ajelin usein nuorimman lapseni kanssa metsää ristiin rastiin. Näin pieni poikani oppi nuoresta pitäen arvostamaan luontoa ja suomalaista metsää keskellä Helsinkiä. Välillä päätimme polkea Helsinki-Vantaa lentoasemalle ihmettelemään nousevia ja laskeutuvia lentokoneita. Metsä ja läheinen kansainvälinen lentokenttä eivät olleet toisiaan poissulkevia, vaan liittyivät saumattomasti toisiinsa - tosin eivät ihan oikeasti ongelmitta.

70-luvulla ei mieleeni tullut, että joskus ajelen pyörällä, jossa on avustajana mainio sähkömoottori. No, silloin en vielä fyysisesti edes tarvinnut sellaista. En toki vieläkään välttämättä tarvitse sähkömoottoria, mutta kun nyt olen käyttänyt liikkumisessani sähköavusteista pyörää, en haluaisi palata sähköttömään liikennevälineeseen. Pyörän sähkömoottori on hyvin herkkä. Se aistii heti, että nyt lähdetään liikkeelle. Mutta se toimii vain yhteistyössä. Virta kytkeytyy moottoriin vain poljettaessa. Avustustehoja on kolme. Jo alimmalla teholla ajaessani tunnen, miten moottori alkaa vetää. Kun sitten kytken tehokkaimman avustuksen päälle, tuntuu siltä, kuin joku vetäisi minua narusta. Tunne on mahtava.

Minulta on kysytty toisenkin kerran: Mikset hanki saman tien mopoa? Eihän tuollaisesta pyöräilystä ole mitään hyötyä! Väärin. Ensinnäkin sähköavusteista polkupyörää on poljettava, jotta se liikkuisi. Toiseksi pyörä on täysin saasteeton. Kolmanneksi jos minulla on vaihtoehtoina liikkuminen sähköpyörällä tai istuminen sohvalla telkkarin ääressä, niin harrastan pyöräillessäni aivan varmasti liikuntaa. Neljänneksi jos haluan, voin kytkeä sähkömoottorin pois päältä, jolloin sähköpyörä on aivan tavallinen polkupyörä.

Viidenneksi olen jo yli 70-vuotias ja sairastan metabolista syndroomaa eli diabetesta, sepelvaltimotautia ja verenpainetautia. Olen vielä täysin liikuntakykyinen, mutta ikäni ja terveydentilani asettavat minulle rajotteita. Saatuani Tunturilta sähköpyörän käyttööni huomasin heti, miten sähkömoottori poisti minulta liikunnan aiheuttaman tuskan ja ahdistuksen, jotka vaivasivat minua normaalisti muutaman kilometrin matkan. Tilanne parani entisestään, kun minulle tehtiin kesäkuussa pallolaajennusoperaatio. Olennaisin kokemus sähköpyörästä on, kun käytän suurinta tehoa, vastatuuli ei tunnu ja ylämäen kaltevuus loivenee. Sähköpyörä on mainio 70-vuotissyntymäpäivälahja - varmaan siitä iloitsisi nuorempikin. Se lisää elämänlaatua.